Jaakko Pirttiaho
Uskon harha-askeleita

Uskomme on uskoa Jumalaan, Hänen olemukseensa ja siihen, mitä Hän on tehnyt ja edelleen tekee. Terveessä uskossa ihminen ymmärtää, että Jumala on aina aktiivinen. Tämä onkin armon ydinajatus: Jumala aina toimii, on aktiivinen ja ihminen on puhtaasti vastaanottamassa Jumalan anteja. Nykyisessä kristillisyydessä on kuitenkin huolestuttavia piirteitä, jossa ihmisen osa alkaa kasvaa ja Jumalan pienentyä – ihminen alkaa kurottautua Jumalan suuntaan ja yrittää olla Hänelle mieliksi. Raamatullinen totuus on se, että Jumala on jo Jeesuksen sovitustyön kautta kurottautunut ihmisen puoleen ja tullut ihmistä lähelle. Siihen on ihmisen mahdotonta lisätä mitään.

Puhumme harha-askeleista silloin, kun ihmisen täytyy alkaa olemaan jotain tiettyä tai tekemään jotain määrättyä ollakseen Jumalalle kelvollinen. Eli usko vääristyy aina, kun ihminen ei enää olekaan Jumalan armon vastaanottaja vaan muuttuu aktiiviseksi toimijaksi suhteessa Häneen. Saatamme kuulla opetusta, jonka mukaan pelastus on kyllä Jumalan teko ja puhdasta armoa mutta korkeampi hengellinen kutsumus ja voima edellyttää sitten jo meiltä jotain, joko jonkin välttämistä tai jonkin tekemistä. Seuraavaksi käsittelen tyypillisiä alueita, joissa saatamme väsyttää itseämme yrittäessämme miellyttää Jumalaa.

Antaudu!

Monesti antautuminen on se alue, joka jakaa uskovia kahteen leiriin: on niitä, jotka antautuvat kokosydämisesti ja niitä, joille riittää vähempi. Antautumisesta tehdään mittari sille, kuinka Jumala on meihin mielistynyt ja kuinka Hän voi meitä käyttää. Raamatusta saadaan kaivettua monia jakeita tukemaan sitä käsitystä, että ihmisen täytyy jatkuvasti olla antautunut ja että tämä on nimenomaan jotain, mihin ihminen itse voi vaikuttaa. Meitä käsketään antamaan koko elämämme Jeesukselle ja monesti tähän samaan yhteyteen liitetään mukaan jotain muutakin, esim. uhraaminen: jos olet todella antautunut, uhraat aikaasi ja varojasi empimättä kaiken kykysi mukaan. Antautuminen ei kuitenkaan ole koskaan ihmisen teko, jolla hän voisi Jumalan edessä kerätä pisteitä. Antautumista ei voida vaatia itseltämme eikä toisilta; todellinen antautuminen lähtee Jumalan armon vaikutuksesta sisimmässä. Jumalan käsittämättömän rakkauden tunteminen saa meidät avaamaan sydämemme Vapahtajalle, joka on antanut elämänsä tähtemme. Tätä Paavali tarkoittaa kirjoittaessaan roomalaisille: ”Jumalan armahtavan laupeuden kautta kehotan teitä, veljet, antamaan ruumiinne…”(Room.12:1).

Ole palava!

Sydämen intoa ja rakkautta Jeesusta kohtaan on vaikeaa puristaa itsestä irti. Tiedämme hyvin, että meitä kehotetaan ”palavuuteen” ja ensirakkauteen, monesti kuitenkin koemme sisällämme haaleutta ja innon puutetta. Opetus palavuuden pakollisuudesta on erityisen ahdistavaa tällaisina aikoina, kun huomaa itsestään kylmyyttä ja haluttomuutta. Monesti tähän ensirakkauteen tai palavuuteen vielä liitetään tiettyjä tunnusmerkkejä: pitää olla iloinen, energinen, toimelias, karismaattinen, pitää rukoilla voimallisesti ääneen ja esim. puhua kielillä. Mitä ensirakkaus tai palavuus todellisesti Raamatussa tarkoittaa? Se on sydämen hämmästystä Kristuksen rakkauden paljoudesta, se on ihmisen murtumista Vapahtajan armollisuuden edessä. Tämän voi synnyttää vain Jumala itse. Jeesus sanoi kerran eräälle fariseukselle, että se, joka on saanut anteeksi paljon, rakastaa myös paljon (Luuk. 7: 47) Vain Jumalan hyvyyden ja lempeyden loiste meidän pimeyteemme voi synnyttää meissä vastarakkautta ja intoa.

Muista suorittaa!

Hengellinen suorittaminen on toinen alue, jossa uskovat kokevat yleensä joko hengellistä ylemmyyttä tai useammin kuitenkin alemmuutta. Hengellisellä suorittamisella tarkoitan esimerkiksi rukousta, Raamatun lukua, kokouksissa käyntiä, paastoja ja evankeliointia. Nämä itsessään hyvät ja jopa kristilliselle elämälle välttämättömät asiat saattavat muodostua painajaiseksi sille, joka hakee niistä Jumalan mielisuosiota tai suurempaa hengellistä voimaa. Sanottakoon tässä nyt suoraan, että mikään, mitä itse teemme ei tee meitä Jumalan silmissä paremmiksi! Jos harjoitamme hengellistä elämäämme ollaksemme parempia tai saadaksemme tunnustusta, olemme hakoteillä ja tunnemme armon vain nimeltä. Kaikki opetus, joka vaatii meitä olemaan tietynlaisia tai harjoittamaan uskoamme tietyllä tavalla, on lakihenkistä. Tällainen opetus saattaa aluksi kuulostaa hyvältä ja oikealta, ennemmin tai myöhemmin se kuitenkin tuottaa hengellistä kuolemaa.

Todellinen hengellinen harjoittaminen lähtee armon täyttämästä sydämestä. Tällainen ihminen ymmärtää, että hän on jo täysin hyväksytty ja rakastettu, hän ei tekemisillään voi ansaita mitään. Hän haluaa rukoilla tai tutkia Raamattua, koska hän haluaa omasta tahdostaan ja sisäisen voiman vetämänä tutustua paremmin Jumalaansa. Oikea hengellinen harjoittaminen on verrattavissa opetuslapsi Johanneksen tapaan nojata Jeesuksen rintaa vasten: se vie meidät aina kohtaamaan Herraamme, se avaa meidät Hänen läsnäololleen ja läheisyydelleen. Tärkeää on huomata se, että me ei saada hengellisellä harjoittamisellamme Jeesusta rakastamaan meitä (Hän rakastaa meitä joka hetki), siinä kuitenkin monesti voimme paremmin keskittyä tuon Rakkauden kokemiseen. Hengellinen harjoittaminen ei siis vie meitä lähemmäs Jumalaa (me olemme Jumalassa ja Hän on meissä!) eikä tee meistä parempia vaan siinä kaksi toisiinsa rakastunutta persoonaa tahtoo viettää aikaa keskenään. Hengellisestä suorittamisesta ei saa tulla pakkoa eikä sitä saa kahlita määrättyihin tapoihin ja tyyleihin! Hengellisen elämän vaikuttaa Jumala meissä, se ei ole ihmisen omaa ponnistelua!

Vastusta syntiä!

Syntikysymys on varmasti aihe, joka askarruttaa monia. Me monet koemme synnin vaikutusta arjessamme, emmekä voi parhaimmillaankaan väittää olevamme synnittömiä. Kuitenkin moni tuntuu ajattelevan, että juuri synnitön elämä olisi Jumalan silmissä kunnia-arvoista ja ihailtavaa. Varsinkin Jumalan käytössä olevien tulisi olla synnittömiä, muuten Jumala ei voi heitä käyttää tahtomallaan tavalla. Lisäksi saatamme myös ajatella, että jos vain taistelemme kyllin urhoollisesti, niin silloin Jumala huomaa sitkeän mielenlaatumme ja arvostaa meitä. Jos taas koemme synnin vallan olevan tahtoamme suurempi, tunnemme olevamme ulkona Jumalan tahdosta ja suunnitelmasta.

Synnin ja kristityn välisessä suhteessa suurimmaksi harha-askeleeksi tulee kristityn oma yrittäminen ja taistelu. Tälläkään suorittamisella emme voi ansaita mitään. Vaikka onnistuisimmekin tahdonvoimallamme kukistamaan jonkin tietyn alueen (luultavasti vain hetkellisesti), emme silti olisi yhtään sen parempia. Tarvitsemme joka päivä Jeesuksen veren puhdistusta synneistämme ja vain tuon sovituksen tähden voimme olla puhtaat! Tärkeää onkin ymmärtää, että Kristuksen ristin tähden me olemme joka hetki pyhiä ja puhtaita Jumalan silmissä, emme voi saavuttaa yrittämisellämme mitään sen enempää! Arkielämässämme Jumala on se, joka hiljalleen alkaa vaikuttaa elämäämme niin, että koemme sen myös käytännössä muuttuvan. Itse emme pysty itseämme muuttamaan, Jumala pystyy. Armon täyttämä kristitty ymmärtää, että hän on kaikista puutteistaan ja synneistänsä huolimatta Jumalan silmissä puhdas ja otollinen Kristuksen tähden ja että hänen käytännön elämänsä muuttuu vain Jumalan toiminnan tuloksena.

Lopuksi

Voimme pelkistää harha-askeleiden olemuksen toteamalla, että ne ovat jotain, missä ihminen suuntaa huomionsa itseensä, joko omaan erinomaisuuteensa tai riittämättömyyteensä. Niissä ihminen yrittää jotenkin suoriutua Pyhän Jumalan edessä ja saada tältä tunnustusta. Tämänkaltaisissa harha-askelissa kristitty yleisimmin yrittää hankkia omaa vanhurskautta ja tällöin hän luopuu Kristuksen antamasta vanhurskaudesta. Terveessä kristillisyydessä ihmisen huomio kiinnittyy aina Kristukseen; Kristus on pelastuksen aikaansaaja mutta myös koko hengellinen elämä. Kristitty ei ponnistele itse vaan oppii lepäämään Kristuksen työn varassa. Kristus itse elää hänessä ja vaikuttaa todellisen kristillisen elämän.

* * *

Päivitetty 25.6.2007