Haastattelu
Olavi Peltola kehottaa
kulkemaan kolmatta tietä

Rovasti Olavi Peltola, tässä haastattelussa Olavi, on pitkän sananpalvelijan työnsä aikana pitänyt lukemattomia raamattutunteja, mistä hänet tunnetaan laajasti eri puolilla Suomea. Lisäksi hän on toiminut Raamatun ja lähetyksen opettajana Suomen Raamattuopistossa, Kansanlähetyksen lähetyskoulussa, Opiskelija- ja koululaislähetyksessä sekä Kylväjän koulutussihteerinä. Järjestötyötä ennen hän toimi seitsemän vuotta seurakuntapappina.

Opetussarkaa lähellä ovat olleet kahdenkeskiset keskustelut, sielunhoitotyö. Kukaan tuskin tietää kuinka monta sataa tai tuhatta ihmistä on saanut avun hänen sielunhoitotyönsä kautta. Mutta määrä ei ole hänen sielunhoitotyölle ollut tärkeä, vaan pitkäjänteisyys. On niitä, joiden rippi-isänä ja sielunhoitajana hän on ollut yli 40 vuotta. Toinen piirre Olavin sielunhoidossa on se, että monesti vasta todella suuriin vaikeuksiin joutuneet hakeutuvat hänen puheilleen. Opetustyö on luonut luottamusta ja sana on kiertänyt: Siinä on mies, joka monelle on merkinnyt samaa kuin seppä Högman Paavo Ruotsalaiselle. Käy hänen luonaan!

Pitkään jatkunut julistus-, opetus- ja sielunhoitotyö ja sen perustana oleva syvällinen raamatuntuntemus, historiantuntemus, ihmistuntemus ja elämänkokemus ovat kantaneet viimeksi kuluneiden 20 vuoden aikana hedelmää myös muuten: Olavi on kirjoittanut meidän aikamme ihmisille ja tuleville polville Raamattua ja kristillistä oppia käsitteleviä perusteoksia. Suurimman levikin ovat saaneet ne hänen kirjansa, joissa hän käsittelee Raamattua kirja kirjalta. "Löytöretki Vanhaan testamenttiin" ilmestyi kahdessa osassa vuosina 1986 ja 1987. "Löytöretki Uuteen testamenttiin" ilmestyi 1988. Näistä teoksista on tähän mennessä ilmestynyt kolme painosta, mikä suomalaisen uskonnollisen kirjallisuuden markkinoilla on harvinaista varsinkin, kun pitää mielessä, että kirjat eivät ole sensaationhakuisia vaan oppikirjanomaisia.

Vuonna 1990 ilmestyi hartauskirja "Kristus kaikki kaikessa. Evästä vuoden jokaiselle viikolle". Kirjallista työtä hän on jaksanut tehdä jatkuvasti. 2001 ilmestyi kaksi uutta kirjaa, joista toisessa Olavi selvittää kristillisen uskon pääasioita. Kirjan nimi on "Löytöretki uskomme perusteisiin". Toisessa saman vuonna ilmestyneessä kirjassa "Ainutlaatuinen evankeliumi" Olavi paneutuu yksityiskohtaisesti Galatalaiskirjeen sanomaan. Tätä kirjaa hän pitää pääteoksenaan. Ei ihme, sillä evankeliumi on hänelle kristillisen opin pääasia. Lutherin laajempaa Galatalaiskirjeen selitystä Olavi on tutkinut jo lähes 60 vuotta.

Nykyisin Olavin kirjoja kuten muitakin hänen kirjoituksiaan voi lukea myös Internetistä hänen kotisivuiltaan osoitteesta www.kolumbus.fi/rov.o.peltola. Ennakkoluulottomasti hän käyttää myös uutta tiedonvälitystekniikkaa tavoittaakseen ihmisiä.

Maamerkkejä menneiltä vuosilta

Mitä ajattelee tämä 50 vuotta sitten (1954) papiksi vihitty mies tänään? Hän muistelee, miten hän 40 vuotta sitten oli vaikuttamassa raamatullisen evankelioimistyön alkamiseen opiskelijanuorison keskuudessa. Olavi oli niitä, joiden merkitys oli keskeinen kun – nykyiseltä nimeltään Opiskelija- ja koululaislähetys – perustettiin 1964. Edellisenä vuonna Olavi oli aloittanut työn Suomen Raamattuopiston Helsingin työn johtajana, mikä sisälsi myös opiskelijatyön aloittamisen. Urho Muroman vankka tuki oli tämän uuden toiminnan takana nuorten saavuttamiseksi.

Olavi muistelee myös Uusi Tie -lehden perustamista, johon hän kolmen Martin (Martti Miettinen, Martti Häkkinen ja Martti Kaipainen) kanssa aktiivisesti osallistui. Lehti kokosi yhteen ryhmiä, joista 1967 muodostui Kansanlähetys. Olavi oli Raamattuopistosta ja syntyneestä opiskelijaliikkeestä käsin merkittävä vaikuttaja uuden lähetysjärjestön perustamisessa. Hänestä tuli Kansanlähetyksen Lähetyskoulun alullepanija ja johtaja.

Olavilla oli keskeinen asema myös siinä, että Kylväjä perustettiin 1974. Alusta asti Olavi toimi Kylväjän koulutussihteerinä. Nuoret, opettaminen, kouluttaminen, sielunhoito, lähetys ja kirjat ovat Olavin elämäntyön avainsanoja.

Eräs "pyöreä" luku on tänä vuonna myös kaikessa hiljaisuudessa täyttynyt: toissa kesänä tuli kuluneeksi 60 vuotta siitä, kun Olavi 15-vuotiaana nuorukaisena Särkisalossa tuli herätykseen 1944.

Olavi katselee menneisyyttä kuin oppikirjaa, josta hän voi oppia. Hän myös lukee paljon kirkkojen ja herätysten historiaa. Mutta samalla hän tarkastelee terävästi nykyaikaa, arvioi sitä ja pohtii tulevaisuutta aivan niin kuin hän on aina tehnyt. Vuodet eivät ole muuttaneet Olavia. Ajan ja sen ilmiöiden arviointi on hänelle ominaista – ja sitten päätelmien teko ja toimeen ryhtyminen.

Löytöjen aika

– Miksi me joudumme yhä uudelleen ja uudelleen fanaattisuuden ansaan? hän kyselee nyt. - Miksi tunnustustenvälinen äärikarismaattisuus ja luterilainen virkakäsitys ovat nyt niin pinnalla ja miksi ne vetävät ihmisiä puoleensa? Miksi ei Kristus yksin riitä?

– Tämä ahdistaa. On paha olla. Olen huolissani, sanoo Olavi. - Kyllä minun päällimmäinen huoleni viimeisen 20 vuoden aikana ja nytkin on uskovaksi tunnustautuvien ystävieni ja laajemminkin uskovien tunnustautuminen ja yhä suurempi avautuminen karismaattisuuteen. Näyttää siltä, että he eivät voi olla menemättä mukaan. Se vaikuttaa heidän mielestään niin vakuuttavalta. Tämä on ollut minun todellinen ahdistukseni. Olen sitten ajatellut, että he varmaan saavat silmänsä auki jossakin vaiheessa. Mutta niin ei ole juurikaan tapahtunut.

Tällaista kysymyksenasettelua Olavilla ei aina ole ollut. 1950-luvulla hän oli mukana silloisessa karismaattisessa toiminnassa. 1957 alkanut selkäsärky, kaksi selkäleikkausta ja 10 vuoden taistelu sairauden kanssa osoitti Kristuksen olevan toisenlainen kuin hän oli luullut. Sairauskin voi kuulua kristityn elämään. Ja muu kärsimys samoin. Itse asiassa yksinomaan Olavin kokemukset ja opetukset kärsimyksistä olisivat yhden kokonaisen haastattelun arvoiset. Kerran hän luki läpi Raamatun alleviivaamalla siitä kaikki kärsimyksestä kertovat kohdat. Tämä "kärsimysraamattu" on täynnä viivauksia.

Suomessa vierailleen norjalaisen Carl Fr. Wislöffin luennot Olavi koki aikanaan omassa pohdiskelussaan "ilmestyksenomaisina". Hän sai otteen "todellisesta herätyskristillisyydestä".

Sen jälkeen, kun Olavin henkilökohtainen välien selvittely karismaattisen kristillisyydenmuodon kanssa oli ohi, kului kymmenisen vuotta ennen kuin sama asia nousi esille hänen elämässään uudestaan. Se tapahtui Kansanlähetyksen alkutaipaleella Ryttylässä 1960-70-lukujen taitteeseen.

– Silloin karismaattinen herätyskristillisyys ja minun alkava luterilainen herätyskristillisyyteni iskivät rajusti yhteen. Kuinka monet kerrat olenkaan jälkeenpäin palannut vanhaan E.W. Pakkalan kirjasta löytämääni ajatukseen, johon niin sydämestäni voin yhtyä. Omia kokemuksiaan Olavi kuvaa Pakkalan sanoin:

"Oli aika elämässäni, jolloin uskoin, että kristityn tie vie Golgatan taa uusiin, suuriin, ihmeellisiin pääsiäiskokemuksiin jo tässä maailmassa, jo täällä ajassa tällä puolen kuoleman linjan. Mutta vähitellen olen alkanut ymmärtää, ettei Kristuksen seuraamisessa ole mitään tietä Golgatan taa. Olen alkanut uskoa, että oikea, todellinen pääsiäinen on meille koittava vasta kuoleman virran toisella puolella. Samoin kuin Herran oma tie tässä maailmassa päättyi Golgatalle, samoin päättyy hänen seuraajansakin. Golgatan taa ei ole mitään tietä seurakunnan historiassa. Ei ole muuta tietä suotu meille kuin hänelle. Kun puhumme seurakunnan todellisesta pääsiäisestä, silloin puhumme riemuitsevan seurakunnan todellisesta pääsisäisilosta, jolloin kuolema on nielty ja voitto saatu kuoleman virran toisella puolella."

– Kyllä se riepottelu, jonka kohteeksi jouduin Kansanlähetyksessä 1970-1972 repi niin syvältä minut hajalle, etten siitäkään koskaan täällä ajassa toivu. Onneksi kirkkaudessa pyyhitään kaikki kyyneleet pois.

Valeherätys vetää ihmisiä puoleensa

Mutta pahempaa oli tulossa. Siitä lähtien, kun äärikarismaattisuus rantautui Suomeen, Olavi on varoittanut siitä "huutavan äänenä korvessa" ja kiinnittänyt ihmisten huomiota Kristukseen ja hänen sovitustyöhönsä. Karismaattiseen liikkeeseen kajoaminen tosin on tuonut Olaville vielä enemmän vastustajia kuin karismaattisiin ilmiöihin tarttuminen Kansanlähetyksessä aikanaan. Reaktiot näissä asioissa ovat aina äärimmäisen voimakkaita. Olavi on saanut tuntea vastustuksen voiman Kristus-keskeisen julistuksensa tähden 1980-luuvulta lähtien paljon laajemmalti kuin 1960-1970-lukujen taitteessa.

Hän kantaa syvää huolta siitä, että niin monet kristityt ammentavat tänä aikana hengellisen opetuksensa karismaattisuuden eri rönsyistä, sellaisilta, lähinnä amerikkalaisilta ja afrikkalaisilta kuin Steve Hill, Rodney Howard-Browne, Benny Hinn, Charles Ndifon sekä heidän seuraajiltaan. Suomalaiset Pirkko Jalovaara ja Seppo Juntunen Olavi näkee saman maailmanlaajan virtauksen edustajina Suomen kirkossa, samoin kuin Leo Mellerin, Markku Koiviston ja Eeva Backmanin, joka on muuttanut nimekseen Glory Backman. Uusimpiin huolen aiheisiin kuuluu kristillinen TV-kanava TV7 ja sen kanssa toimiva kansainvälinen God TV, jotka niin ikään ovat saman vyöryn tuojia Suomeen.

Näistä puhuessaan Olavi näyttää kärsivän. Ajattelen, että tuollaiselta hän varmaan näyttäisi, jos hän joutuisi kertomaan rakkaimpien ihmisten vakavasta kivuliaasta kuolemantaudista. Hän kärsii silmin nähden eksyvien tähden – ja sen tähden, etteivät harhateiden kulkijat välitä kuulla muuta kuin eksyttäjiensä ääntä.

Olavi näkee, että se mitä viime vuosina on tapahtunut, on niin ahdistavaa ja kauheaa sen tähden, että kyse on sielunvihollisen valeherätyksestä.

– Perkele lähettää ennen herätystä herätyksen näköisen valeherätyksen, joka sitoo ja innostaa Jumalan kansan niin, että todellinen Jumalan antama herätys ei sitten enää saa sijaa sydämissä. Se ei kelpaa enää, kun sen aika tulee.

Tätä Olavi suree ja tästä hän kantaa huolta. Joka sanoo, että Olavi vastustaa Pyhää Henkeä tai armolahjoja, ei tiedä, mistä puhuu eikä hän tunne Olavia. Hän puhuu kielillä ja hänellä on muitakin lahjoja. Hän sanoo:

– Olen itse karismaatikko, mutta en halua tehdä siitä lippua. Karismaattisuus ei ole mikään lippu, jonka äärelle kokoonnutaan.

Ymmärtämystä yllätystahoilta

Jos nykyisen karismaattisen liikkeen opetus ja käytäntö seurauksineen ovatkin Olavin syvä huolenaihe ja liikkeen vaaroista varoittaminen on nostattanut vihaa häntä kohtaan, hän toteaa saaneensa myös ymmärtämystä ja löytäneensä samalla tavalla näkeviä yllättävilläkin tahoilla:

– Itselleni todella yllättävää on ollut se, että voimakkaimmat puheenvuorot tätä (karismaattista) liikehdintää vastaan ovat tulleet sellaisilta ihmisiltä, joita voidaan pitää karismaattisen liikkeen ihmisinä: vapaakirkollisista piireistä ja helluntailaistaustoilta tulevilta.

Hän mainitsee nimeltä mm. Paavo Hiltusen, joka on saanut paljon vaikutteita vapaakirkollisesta karismaattisuudesta ja joka on kirjoittanut asiasta. Toiseksi hän mainitsee Juhani Aitomaan ja hänen toimintansa Kristityn Foorumin kautta.

– En ole missään Suomen kielellä tavannut niin terävää rajankäyntiä kuin näiltä kahdelta taholta, toteaa Olavi. - Ketkään toiset eivät ole julkisuudessa arvioineet yhtä terävästi ja kriittisesti äärikarismaattisuuden oppeja kuin nämä. Luterilaisilta tahoilta ei vastaavaa selkeää opetusta ole tullut.

Yllätysten joukkoon voi lukea myös helluntailaisten oppikirjan 1930-luvulta. Sen mukaan kielillä puhumisella, profetoimisella, sairaitten parantamisella ja muilla vastaavankaltaisilla ilmiöillä voi olla kolme lähdettä.

Ensinnäkin tällaisia asioita voi ilmetä ihmissielussa piilevien voimien tähden, jolloin kyse on sielullisista ilmiöistä. Toisena lähteenä kirja mainitsee demoniset henget, okkultistiset voimat jne. Kolmas mahdollisuus on, että Pyhä Henki käyttää ihmisten kokemuksia ja käyttää niitä herätysten välikappaleena.

– Ilmiöt, joita kutsutaan karismaattisiksi ilmiöiksi, eivät ilman muuta ole Pyhän Hengen työtä. Niitä ilmenee kaikenlaisissa yhteyksissä. Siksi kaikki karismaattiset ilmiöt on tarkistettava, ne on arvioitava, toteaa Olavi.

Toinen äärilaita: ääriopillisuus

Uutena huolen aiheena Olavi näkee – äärikarismaattisuuden eräänlaisena vastalaitana – luterilaisessa kirkossamme ilmenevän ääriluterilaisuuden. Paavalin synodi, Concordia-lehti, Luther-säätiö ja sen kaltaiset nostavat esille paljon arvokkaita asioita. Mutta nekin menevät pääasian ohi tarrautuessaan joihinkin opin kohtiin. Samankaltaista takertumista nimenomaan naispappeuskysymykseen löytyy muistakin yhteisöistä.

– Ääriopillisuudelle on ajassamme eräänlainen tilaus, arvioi Olavi. - Kun karismaattisuudessa asiat ovat epävakaita, opillisen selkeyden, kirkkokurin, viranhoidon, valvonnan ja esimerkiksi ehtoolliselle pääsyn ehtojen yms. esiin nostaminen antaa turvan sellaisille ihmisille, joita karismaattisuuden aallokko ei päästä lepoon.

Harva näkee vielä, mihin ääriopillisuus johtaa, mutta erityisiin opillisiin kohtiin tarttuminen on ennenkin johtanut harhaan. Äärikarismaattisenkin liikkeen alkujuuret ovat tiettyyn oppiin takertumisessa: Pyhää Henkeä koskeneen opin asettamisessa yli kaiken muun.

– Minun uskonelämässäni kysymys kirkosta, kirkon virasta ja sakramenteista ei ole uskoelämän keskuksena. Ne kuuluvat uskonelämääni, mutta ne ovat palvelevassa asemassa. Kirkko kaikkineen on työväline uskonelämän hoitamisessa ja kasvussa. Mutta kirkko ei ole uskonelämän ydin ja keskus. Kärsin siksi siitä, jos uudelleen ja uudelleen palataan näihin kysymyksiin ja niistä tehdään vedenjakaja ja niistä riidellään. Tämän takia minulla ei ole vaikeuksia olla rukousyhteydessä baptistien tai helluntailaisten kanssa, mikäli he eivät rupea käännyttämään minua.

Kolmas tie on olemassa

Oman hengellisen näkemyksensä juurien Olavi näkee ulottuvan herrnhutilaiseen pietismiin, joka jo 1700-luvulla torjui silloisen karismaattisen liikkeen, ns. radikaalipietismin ja myös ns. hallelaisen lakipietismin. Olavi näkee, että meidän on nykyisessä tilanteessa rohjettava kulkea herrnhutilaisten tavoin kolmatta tietä, "keskeltä" äärilaitoja, torjuen sekä hurmahenkisyyden että lainomaisuuden ja ääriopillisuuden. Herrnhutilaisuuden perustajan, saksalaisen Zinzendorfin rinnalla hän mainitsee, ehkä tätä vieläkin tärkeämpänä tiennäyttäjänä ruotsalaisen julistajan C.O. Roseniuksen. Kumpaankaan hän ei täysin yhdy, mutta he ovat lähimpänä Olavin sydäntä ja ajattelua Lutherin rinnalla.

Nämä opettajat ja heidän kauttaan syntyneet liikkeet eivät olleet ääriliikkeitä. Äärilaitojen keskelle jää aina jotakin. Tätä kolmatta tietä Olavi nimittää kirkkohistorian kannalta asioita katsoessaan "evankeliseksi pietismiksi". Nimityksen hän muistaa löytäneensä Menkää siis -lehden 1970- ja 1980-luvun pääkirjoituksista sekä jostakin Osmo Tiililän kirjasta.

Henkilökohtaisella tavalla Olavi kuvaa evankelista pietismiä, omaa uskonnäkemystään, sanomalla:

– Koen syvästi sen, että olen joka hetki Jumalan tulisten silmien alla, enkä pääse mihinkään pakoon ja olen siinä läpeensä saastaisena ja Jumalaa vihaavana. Psalmi 139 on tullut tärkeäksi ja myös Job 7:n kuvaus tuskasta, jossa syntinen kokee, että Jumala ei edes hellitä siksi hetkeksi, että saan sylkeni nielaistua.

Olavi pitää Lutherin teologian perusteita ensiarvoisen tärkeinä. Lutherin koko teologia rakentuu sen näkemyksen varaan, että Jumalan ja ihmisen välillä on ääretön välimatka. Jumalan edessä kukaan ei voi puhua edes hyvän jäänteistä, vaikka roomalaiskatolisessa kirkossa niin tehdäänkin. Ihmisen turmelus on totaalinen, kun sitä arvioidaan Jumalan mitoilla. Jumalan edessä kaikki, mitä ihmisessä on, muuttuu totaalisesti mitan täyttämättömäksi.

– Jumalan laki johtaa suureen ristiriitaan. Se edustaa absoluuttista vaatimusta. Vähinkään tinkiminen ei tule kysymykseen. Lain kuuliaisuus on ihmisen toimintaa, mutta kun ihminen on vajavainen ja syntinen, ei kuuliaisuudessa koskaan päästä sellaisiin tekoihin, jotka täydelleen kelpaisivat Jumalalle. Jumalan laki vaatii aina mahdottomia ja johtaa siten ihmisen epätoivoon.

– Kun siis Jumala kohtaa ihmisen, niin kaksi yhteismitatonta suuretta kohtaavat toisensa. Tästä aiheutuu ihmiselle aina koko hänen olemustaan järkyttävä ahdistus.

Ihminen Jumalan tuomion ja armon jännityskentässä

– Olen usein palannut ruotsalaiselta Agne Nordlanderilta löytämääni ajatukseen: "Elän joka hetki tuomion ja anteeksiantamuksen jännityskentässä. Hyväksyminen tapahtuu aina uudelleen ja uudelleen ja se on joka kerta minulla yhtä suuri ihme – oikeastaan tuhannes kerta on entistä suurempi ihme. Ajatella, ettei Jumala ole väsynyt minuun."

Aikoinaan Augustinus kirjoitti paljon sellaistakin, johon Olavi sanoo voivansa sydämestään yhtyä. Hän poimii esille mm. seuraava Augustinuksen rukous: "Sinun armosi on parempi kuin elämä. Minun elämäni ei ole mitään muuta kuin yhtä sekavuutta ... Nyt vielä vietän vuoteni huokauksissa. Mutta sinä Herra olet lohdutukseni, sinä olet minun iankaikkinen Isäni. Minä sen sijaan olen ajan aaltojen heiteltävänä enkä ymmärrä niiden liikehtimistä. Kylmät myrskytuulet riepottelevat ajatuksiani ja myllertävät sieluni syvyyksiä, kunnes sinä rakkautesi puhdistavalla ja kirkastavalla hehkulla täytät sieluni."

– Olen ihminen, jonka ainoa toivo on siinä, ettei Jumalan tällä hetkellä lue Kristuksen tähden minulle minun pohjatonta pahuuttani, vaan antaa kaiken jatkuvasti anteeksi, sanoo Olavi ja jatkaa: - Sellaiset puheenparret kuin "yksin armosta, yksin Kristus ja yksin uskosta" ovat saaneet aivan uuden mielekkyyden. Samoin sanonta "samaan aikaan vanhurskas ja syntinen" ja myös väite, että "koko Raamatun oikean ymmärtämisen avain on lain ja evankeliumin erottamisessa" kuuluvat ydinasioihin.

– Vanhurskauttamiseni ja toivoni perusteena ei ole Kristuksen läsnäolo minussa, ei minun yhdistymiseni Jumalaan, ei elämän uudistus, ei pyhitys eikä minun jumalallistumiseni. Mistään noista en voi puhua kohdallani. Mutta voin puhua siitä, että Jeesus on kuollut puolestani ja että Jumalan vanhurskauttaa minut nimenomaan jumalattomana. Toivoni on siinä, että Jumalan sydämellä on armo ja laupeus minua kohtaan.

– Per-Olof Malk
 

* * *

Päivitetty 6.6.2005.