Maamme evankelis-luterilaisen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon välisissä
neuvotteluissa Kiovassa vuonna 1977 piti nyttemmin ekumeniikan professoriksi
nimitetty teol. tri Tuomo Mannermaa esitelmän aiheesta "Pelastus vanhurskauttamisena ja jumalallistamisena". Tämän esitelmän pohjalta Mannermaa sitten laati kirjansa "In ipsa fide Christus adest" (itse uskossa Kristus on läsnä). Kirjan on sanottu
sisältävän "tärkeän löydön" ja "käänteentekevän oivalluksen" Luther-tutkimuksessa.
Tekijä lähtee liikkeelle ortodoksisen kirkon jumalallistamisopista. Sen mukaan
ihminen tulee osalliseksi jumalallisesta luonnosta kirkon yhteydessä. "Jumalallinen elämä läpäisee hapatuksen tavoin ihmisyyden olemuksen ja palauttaa sen alkuperäiseen luonnolliseen tilaansa."
Tehtäväkseen Mannermaa asettaa ortodoksiselle jumalallistamisopille analogisen "teologisen motiivin" etsimisen luterilaisesta kristinuskonkäsityksestä.
Tutkimusmateriaalina hän käyttää Lutherin Galatalaiskirjeen kommentaaria ja tuloksena on,
tekijän omien sanojen mukaan se, että "reformaattorin vanhurskauttamisoppi sisältää sellaisen ajattelumallin, jota voidaan kutsua teknisellä termillä 'jumalallistaminen'.
Tähän tulokseen Mannermaa päätyy - lyhyesti sanottuna - kiinnittämällä huomion uskon olemukseen Lutherin ajattelussa. "Vanhurskauttava usko ei siis
uskonpuhdistajan mukaan merkitse pelkästään Kristuksen ansion perusteella luettavan
anteeksiantamuksen vastaanottamista, minkä tähdentämiseen Sovinnonkaava erityisesti keskittyy... Vanhurskauttava usko merkitsee... osallisuutta Jumalan olemukseen Kristuksessa... Usko merkitsee reaalista yhdistymistä Kristuksen persoonaan..."
Määriteltyään uskon näin - eräisiin Lutherin lausuntoihin nojaten - tekijä kehittelee teemaansa todeten, että vanhurskauttaminen "ei merkitse vain Kristuksen ansion lukemista syntisen hyväksi" vaan myös "ominaisuuksien kommunikoimista". Tämä tarkoittaa sitä, että usko "kommunikoi ihmiselle jumalalliset ominaisuudet."
Ihminen tulee "täytetyksi kaikella Jumalan täyteydellä ja "Jumalan vanhurskaus tekee kristityn vanhurskaaksi".
Tätä linjaa jatkaessaan tekijä päätyy unio personalis
-ajatukseen - edelleen Lutherin tekstejä hyväkseen käyttäen. Hän toteaa ominaisuuksien vaihdon johtavan siihen, että "se elämä, jolla uskova elää, on reaalis-onttisesti 'itse Kristus'." "Kristus on
vapaus, vanhurskaus ja elämä, joka ikään kuin 'karkoittaa' tai 'haihduttaa' läsnäolollaan uskovassa olevan synnin, kirouksen ja kuoleman."
Loogisena seurauksena tästä on, että uskovasta tulee "jumala". "Kristuksen ja
uskovan yhdistyminen aikaansaa, että uskova on 'täysin jumalallinen ihminen'. Kristitty on hänessä reaalisesti läsnäolevan Kristuksen vuoksi itsekin turmiovaltojen
voittaja." Samasta syystä kristitystä tulee "ihmeteltävä luoja" ja hänellä on Kristuksen "muoto" ja "kaltaisuus".
Ansiokas tutkimus
Mannermaan tutkimus on monessa suhteessa ansiokas. Ennen muuta merkittävää on, että hän työssään on mennyt alkulähteille saakka ja ammentaa uskonpuhdistajan omasta sanomasta. Toisaalta on hyvin arvokasta, että tekijä on tarttunut Luther-tutkimuksessa osittain unohdettuna olleeseen ja luterilaisuudessa usein syrjäytettyyn aiheeseen "Kristus meissä".
Jo vuonna 1947 totesi tunnettu Luther-tutkijamme Eino
Sormunen, että "meillä täytyy olla uskonelämässä molemmat", sekä
perfectum, millä hän tarkoitti Kristuksen täytettyä työtä meidän puolestamme, ja
praesens, millä hän tarkoitti Kristuksen oloa kanssamme uskon kautta. "Ristin tulee siirtyä kahden
vuosituhannen takaa elävään nykyisyyteen... Meillä ei ole vain 'Kristus meidän puolestamme', vaan myöskin 'Kristus meissä'." Sormunen viittasi Lutherin "riemullisiin
lausuntoihin siitä, mitenkä Kristus on läsnä uskossa, mitenkä usko kätkee itseensä
Kristuksen, mitenkä syntinen ja Kristus vaihtavat ominaisuuksia". "Meidän
kristillisyytemme on usein niin voimatonta juuri siksi, ettei meillä ole tätä Lutherin elävää
Kristuksen läsnäolon tuntoa".
Mitenkään vallankumouksellisesti uutuutena ei Mannermaan "löytöjä" siis voida
pitää, sen osoittaa jo yllä oleva lainasu Sormuselta. Mutta Mannermaa on nyt
uudelleen kiinnittänyt huomiota siihen, minkä muutkin ovat aikaisemmin havainneet: Lutherilla on ollut selvä taju myös siitä, että Kristus on uskovissaan todellisesti
läsnä.
Mutta - kuten Sormunen jatkaa - "tässä olemme tulleet kohtaan, joka on sekä
sanomattoman tärkeä että sanomattoman vaikea." Epäilemättä Mannermaa on nähnyt "kohdan" sanomattoman tärkeyden ja hän on laajan Luther-tuntemuksensa
perusteella koonnut tutkimukseensa mielenkiintoisen joukon Kristuksen läsnäolosta
puhuvia Luther-sitaatteja. Mutta aiheen sanomattoman suuri vaikeus on koetellut myös Mannermaata, ja teos on jäänyt sen tähden jotenkin viittauksenomaiseksi.
Kirjan heikkous
Kirjan pääheikkous on mielestäni siinä, että tekijä käsittelee Lutherin "Kristus
meissä" -ajatuksia silmällä pitäen ortodoksista
jumalallistamisoppia eikä luterilaista vanhurskauttamisoppia. Tähän voidaan kyllä heti huomauttaa, että Mannermaa viittaa jatkuvasti vanhurskauttamisoppiin. Se on totta, mutta
on myös nähtävä, että hän ei pidä vanhurskauttamisoppia lähtökohtanaan ja tulkintansa avaimena, vaan hän
hakee Lutherilta katkelmia jotka ovat analogisia ortodoksian pelastusopin
jumalallistamisajatuksen kanssa ja nämä katkelmat hän ikään kuin oksastaa
vanhurskauttamisoppiin sitä täydentääkseen. Ts. Mannermaa pitää, kuten hän sanoo,
Sovinnonkaavan ja myöhemmän luterilaisuuden forenssista vanhurskauttamisoppia
yksipuolisena. Hän kokee, että Lutherilta itseltään löytyy tasapainottava tekijä "Kristus
meissä" -opissa.
Meidän tulisi kuitenkin ymmärtää uskonpuhdistajan jumalallistamista muistuttavat ja siitä sananmukaisestikin puhuvat lausumansa hänelle itselleen tärkeimmästä
forenssisesta vanhurskauttamisopista käsin. Lutherhan ylistää uskovaa ihmistä
jumalalliseksi vakuuttaessaan syntiselle ihmiselle Kristuksen lunastustyön riittävyyttä ja alleviivatessaan luetun vanhurskauden reaalisuutta. Forenssisen
vanhurskauttamisopin mukaanhan syntiselle luetaan vanhurskaus Kristuksen ansion tähden.
Tästä perustasta käsin katsottuna on syntiselle ihmiselle mitä suurin lohdutus siinä, että Kristus on hänen puhtautensa, uskonsa, elämänsä. Tekisi mieli sanoa, että
Mannermaa olisi forenssisesta vanhurskauttamisopista tukevammin liikkeelle lähtien ja siihen lujasti pitäytyen voinut kirjansa materiaalilla aikaansaada mitä
suurenmoisimman teoksen epäuskoisia ja syntisiä lohduttamaan ja evankeliumin voimaa
kirkastamaan.
Mutta nyt ainakin osa tutkimuksen annista kariutuu siihen, että pyrkimyksenä on osoittaa Lutherillakin olleen kreikkalaiskatolisessa armo-opissa niin keskeistä
jumalallistamisoppia vastaava oppi. Näin jää lukijan tehtäväksi seuloa uudelleen
materiaali ja asettaa se oikeisiin yhteyksiinsä. "Mannermaan oivallus", josta on puhuttu, on puolittainen ja kirja siksi ikään kuin keskeneräinen.
Ristin teologia puuttuu
Muina puutteina on pidettävä sitä, että tekijä ei kajoa Lutherin ristin teologiaan. Kristuksen sovitustyö on syrjässä vaikka - kuten Sormunen sanoi - "se, mitä
kaksituhatta vuotta sitten tapahtui pienellä kummulla Jerusalemin lähellä on ratkaisevaa jokaisen syntisen kohdalla". On vähintäänkin outoa, että Luther-tutkija kirjoittaa kirjan Lutherin ajatuksista käsittelemättä sovituksen merkitystä kokok teologian
perustana - ja sanottakoon tässä - jumalallistamisenkin perustana. Kirjassa on kyllä paljon puhetta Kristuksesta, mutta ei Kristuksesta Golgatalla.
Käsitellessään Kristuksen ja ihmisen yhdistymistä uskossa Mannermaa koskettaa yhtä kaikkein herkimmistä Lutherin teologian alueista. Ajassamme on
kansanpuhujien parissa vallalla suuntaus kohti unio-teologian sovellutuksia. Mannermaa olisi tällä kohtaa voinut tehdä suuren ja ajankohtaisen palveluksen "kaivamalla"
syvällisemmin esiin uskonpuhdistajan avaamian näköaloja. Ilman lujaa kytkentää
historialliseen sovitustyöhön ja siihen ankkuroitunutta oppia syntisen vanhurskaaksi
lukemisesta Kristuksen ansion tähden koko Lutherin unio-ajatus on vaarassa menettää riemullisen raittiutensa ja muuntua mystiseksi subjektivismiksi.
Hyvin lähellä on tällöin osianderilainen teologia, jonka mukaan usko ei
vanhurskauta sen tähden, että se omistaa Kristuksen ansion, vaan sen tähden, että se
yhdistää meidät jumalalliseen luontoon, määrättömään ja rajattomaan Jumalan
vanhurskauteen. Kuten tunnettua, tämä oppi on nähty tuhoisaksi kirkossa. Sille ei tulisi
avata portteja uudelleen.
