Apostoli Paavali kertoo itse varhaisimmasta kaupunkityöstään puolustuspuheessaan kuningas Agrippan edessä elämänsä loppupuolella:

Luulin minäkin, että minun tuli paljon taistella Jeesuksen, Nasaretilaisen, nimeä vastaan, ja niin minä teinkin Jerusalemissa. Paljon pyhiä minä suljin vankiloihin, saatuani ylipapeilta siihen valtuudet, ja kun heitä tapettiin, annoin minä ääneni sen puolesta. Ja kaikkialla synagogissa minä usein koetin rankaisemalla pakottaa heitä herjaamaan Jeesusta ja menin niin pitkälle vimmassani heitä vastaan, että vainosin heitä aina ulkomaan kaupunkeihin saakka. Kun näissä asioissa matkustin Damaskoon ylipappien valtuudella ja suostumuksella, näin minä, oi kuningas, tiellä keskellä päivää taivaasta valon... 26:9-13.

Jos olisin voinut valita aiheen tälle tunnille, olisin saattanut ottaa teemaksi nuo ihmeelliset sanat: " ... näin minä taivaasta valon". Noihin neljään sanaan kätkeytyy mielestäni Paavalin työn koko salaisuus. Ilman tuota valoa hän ei olisi ollut mitään eikä hänen työnsä olisi maininnan arvoista. Mutta tuo taivaasta tullut valo teki hänestä sen mitä hän oli, armahdetun Jumalan lapsen ja armoitetun Jumalan työtoverin. Ihmeellistä ei ole Paavali, vaan tuo valo ja tuo Jumala, joka valon antoi.

Tämän tunnin tarkoituksena ei kuitenkaan ole keskittyä tuon valon tarkasteluun vaan siihen, miten Paavali välitti näkemänsä valon muille. Yritän lähestyä aihettamme tarkaten erityisesti sitä, kuinka Paavalista tuli sellainen kaupunkityön tekijä, jona me hänet tunnemme hänen lähetysmatkojensa perusteella.

Aiheemme kannalta edellä lainatut apostolin omat sanat: "... vainosin heitä aina ulkomaan kaupunkeihin saakka" ovat sekä kauhistavia että selkeyttäviä. Lause kertoo Paavalin varhaisemman työn järkyttävästä luonteesta ja siitä, että Saulus kulki kaupungista kaupunkiin jo ennen kuin Jumala hänet Damaskon ulkopuolella pysäytti. Kaupungista toiseen Saulus kulki siksi, että kristinusko oli levinnyt kaupunkeihin jo ennen kuin hän oli tullut uskoon. Apt 26:11:sta onkin tehtävissä se johtopäätös, että lähetystyö kaupungeissa ei ollut Paavalin keksintö. Lähetystyötä tehtiin kaupungeissa jo ennen häntä.

Todistuksena tästä ovat Apt. 8-11, joiden perusteella tiedämme, että evankeliumia levitettiin kaupunkeihin jo Stefanuksen kuolemaa seuranneesta vainosta alkaa. Esimerikinomaisesti Luukas mainitsee Samarian 8:5, Asdodin 8:40, Kesarean 8:40, 10:l, Lyddan 9:32, Saaron 9:35 ja Joppen 9:42, 10:5-6 kaupungit sekä Foinikian (nyk. Libanon suunnalla Akko, Tyyron ja Siidon) 11:19 ja Syyrian kaupungit (maakunnan pääkaupunki Damasko 8:2, 10, ja monien kansallisuuksien Antiokia 11:20-21, joka asukasluvultaan oli nykyisen Helsingin kokoinen ja silloin koko Rooman valtakunnan kolmanneksi suurin kaupunki). Lisäksi evankeliumin kipinät lensivät jo varhain Kyproksen saarelle 11:19 sekä Kyrenen 11:20 kaupunkeihin Pohjois Afrikan rannikolla 11:20.

Kristinuskon leviäminen nimenomaan kaupunkeihin ei ollut alkukirkon pitämän lähetysseminaarin tai strategiakokouksen tulos, vaan itsestäänselvyys joka johtui siitä, että useimmat ihmiset tuohon aikaan asuivat kaupungeissa. Asiaa ei siksi tarvinnut sen enempää pohtia. Wayne Meeks on kiteyttänyt Rooman valtakunnan luonteen sanoihin: "Rooman valtakunta oli kaupungeissa". Kaupunkivaltioiden aika oli takanapäin, mutta kaupungit muodostivat yhä aloilleen asettuneiden ihmisten normaalin elinympäristön.

Mihail Rostovtzett on nimittänyt 1. vuosisadan Rooman valtakuntaa "itsehallinnollisten kaupunkien kantainyhteisöksi". Hänen ja edellä mainitun Meeksin luonnehdintojen kanssa sopii hyvin yhteen Paavalin oma matkakuvaus, jossa hän sanoo olleensa "vaaroissa kaupungeissa, vaaroissa erämaassa, vaaroissa merellä..." 2. Kor. 11:26. Roomalaisten kaupunkien välissä ei tämän mukaan ollut juuri muuta kuin erämaata tai merta, joka erotti kaupungit toisistaan.

Kun tilanne oli tämänkaltainen, oli vain luonnollista, että evankeliumi levisi alusta alkaen kaupungista kaupunkiin, että kristittyjä etsivä Saulus joutui kulkemaan "aina ulkomaan kaupunkeihin saakka" ja että uskoon tullut Paavali lopulta kulki julistamassa evankeliumia "kaupungista kaupunkiin", niin kuin Luukas asian ilmaisee, Apt. 16:4.

Alkukirkon kristityt eivät siis joutuneet tekemään samalla tavalla valintaa maaseudun ja kaupunkien välillä kuin me nykyään. Kysymyksenasettelu oli silloin toinen. Tosin yhteinenkin kysymys oli olemassa. Heidän oli ratkaistava, vaietako vai puhua. Sama valinta on meidän tehtävä nyt.

Paavalin "aikataulu"

Toinen asia, johon haluan kiinnittää huomiota on se, että apostoli Paavali verraten myöhään aloitti sellaisen kaupunkityön, jota me pidämme hänelle tunnusomaisena. Harvemmin tulemme ajatelleeksi, että apostoli lähti ensimmäiselle lähetysmatkalleen vasta 16-17 vuotta Damaskossa tapahtuneen kääntymyksensä jälkeen. Hän oli silloin hyvinkin jo 40-vuotias ja hän oli siihen mennessä käyttänyt loppuun suurimman osan Jumalan hänelle antamasta työajasta. Jäljellä oli enää 7-8 tehokasta työvuotta eli ne vuodet, joiden perusteella me tavallisesti luomme kokonaiskuvan apostolin toiminnasta.

Apt. 9:22-23 mukaan Paavali jäi kääntymyksensä jälkeen aluksi Damaskoon, missä hän

"sai yhä enemmän voimaa ja saattoi Damaskossa asuvat juutalaiset ymmälle näyttäen toteen, että Jeesus on Kristus ".

Tästä seurasi "pitkän ajan kuluttua", että "juutalaiset pitivät keskenään neuvoa Lappaaksensa hänet".

2. Kor. 11:32 perusteella ymmärrämme, että Damaskon juutalaiset saivat tukea kaupungista kaakkoon asuneiden arabiheimojen johtajalta kuningas Aretaalta, jonka "käskynhaltija vartioi damaskoslaisten kaupunkia" ottaakseen Paavalin kiinni. Paavali lienee tehnyt vierailuja arabiheimojen pariin, koska hän oli saanut heidän johtajansa vihan päälleen.

Gal. 1:18 perusteella tiedämme lisäksi, että Luukkaan mainitsema "pitkä aika", Apt 9:23, merkitsee kolmatta vuotta. Sen jälkeen Paavali ensimmäisen kerran matkusti Jerusalemiin kristittynä.

Tavattuaan Pietarin ja Jaakobin Paavalista kerrotaan:

"Ja niin hän kävi heidän keskuudessaan sisälle ja ulos Jerusalemissa ja julisti rohkeasti Herran nimeä. Ja hän puhui ja väitteli hellenistien kanssa; mutta he koettivat tappaa hänet." 9:28-29.

Jakeet osoittavat Paavalin voineen jonkin aikaa toimia evankeliumin julistajana Jerusalemissakin. Jakeet sisältävät myös hyvin puhuttelevan - etten sanoisi liikuttavan tiedon: "Hän puhui ja väitteli hellenistien kanssa; mutta he koettivat tappaa hänet."

Tämän kohdan mukaan Paavali Jerusalemissa ollessaan nosti harteilleen sen manttelin, joka Stefanukselta oli kivityksessä pudonnut. Stefanushan oli kuulunut Jerusalemiin muuttaneihin hellenisteihin, kreikkaa puhuviin juutalaisiin, joiden kanssa väitteleminen, Apt. 6:9, oli johtanut hänet Saulus Paavalin silmien edessä kuolemaan, Apt. 7:60. 8:1.

Jerusalemiin tultuaan Paavali siis jatkoi siitä, mihin Stefanus oli päättänyt. Voimme vain aavistaa, miltä se apostolista tuntui. Kun Paavalia pian uhkasi sama kohtalo kuin Stefanusta, Apt. 9:29, ja "veljet sen huomasivat, veivät he hänet Kesareaan" ja lähettivät hänet sieltä laivalla kotikaupunkiinsa Tarsoon.

Nyt Paavali aloitti sananjulistustyön kotimaakuntansa Kilikian (ja sen yhteyteen kuuluneen Syyrian) alueella, Apt. 9:30, Gal. 1:21. Tämä Kilikian jakso on Paavalin elämässä merkittävä mm. siksi, että sitä kesti Gal. 2:1 mukaan 14 vuotta. Kyseessä on siis kestoltaan pisin Paavalin työjakso millään alueella.

Vasta noiden monien vuosien jälkeen Barnabas tuli Tarsoon ja haki Paavalin Antiokian seurakuntaan. Apt. 11:26 mukaan veljet sen jälkeen "vaikuttivat yhdessä kokonaisen vuoden".

Nyt tullaan Paavalin elämässä vaiheeseen, jolloin hän lähtee ensimmäiselle lähetysmatkalleen. Meidän tuntemamme Paavalin maine kaupungista toiseen rientävänä pakanain apostolina perustuu siis aikaan tästä eteenpäin, apostolin 7-8 viimeiseen varsinaiseen työvuoteen. Näitä, itse asiassa aivan muutamaa vuotta, Luukas selostaa laajasti Apt:n jälkimmäisessä puolikkaassa, Apt. 13-28, ja näinä muutamina vuosina Paavali kirjoitti ne kirjeet, jotka ovat säilyneet meille. - Neljä viimeistä vuotta Paavali vietti vankina.

Raamatun sanoma on selvä. Jonkun merkittävän tehtävän suorittamiseen ei välttämättä tarvita pitkää aikaa, mutta sitä edeltävä Jumalan koulu ja valmistelu voi kestää kauan.

Runsas aineisto apostolin 7-8 viimeisestä työvuodesta ei kuitenkaan merkitse, että hän olisi ollut toimeton edelliset 16-17 vuotta. Lähetystyötä Paavali epäilemättä teki kääntymyksestään lähtien. Jos uskomme tämän ja pidämme mielessä apostolin koko elämänkaaren ja koko elämäntyön, häntä ei voi pitää ainoastaan nopeatempoista kaupunkityötä tehneenä lähetystöntekijänä. Pikemminkin hän on ollut työntekijä, joka on jakanut aikansa 1) hengellisen synnyinkaupunkinsa Damaskon ja sen ympäristön, 2) kotikaupunkinsa Tarson ja sen ympäristön sekä lopuksi 3) muiden Itä Rooman kaupunkien kesken suunnilleen suhteessa, 2:14:8.

Kuinka Paavalista tuli tuntemamme kaupunkityöntekijä?

Kysymme nyt, kuinka suhteellisen vähäliikkeisestä Paavalista keski-iässä tuli meidän mielikuviamme hallitseva liikkuva kaupunkilähetystöntekijä? Kysymys on ajankohtainen, sillä sen rinnalla voi pitää mielessä toista: Kuinka meidän "keski ikäisistä" ja suhteellisen vähäliikkeisistä lähetysjärjestöistämme voisi tulla liikkuvia kaupunkityön järjestöjä ajassamme ja maailmassamme?

Apostolien tekojen mukaan muutos Paavalissa tapahtui hänen "Antiokian vuotensa" lopussa ja sitä seuranneina kuukausina kolmessa vaiheessa.

1) Pyhä Henki kutsuu uudelleen

Ensimmäinen vaihe Paavalin kokemassa prosessissa on kuvattu Apt. 13 14:ssa. Ratkaisevinta on se, mitä sanotaan aivan jakson alussa:

"Ja Antiokian seurakunnassa oli profeettoja ja opettajia: Barnabas ja Simeon, jota kutsuttiin Nigeriksi, ja Lukius, kyrenenläinen, ja Manaen, neljännysruhtinas Herodeksen kasvinkumppani, ja Saulus. Ja heidän toimittaessaan palvelusta Herralle ja paastotessa Pyhä Henki sanoi: 'Erottakaa minulle Barnabas ja Saulus siihen työhön, johon minä olen heidät kutsunut...'" 13:1-2.

Näin sai alkunsa Paavalin ensimmäinen lähetysmatka. Paavalin elämäntielle lankesi taas valo hänen ulkopuoleltaan, taivaasta. Muistattehan: ilman sitä hän ei olisi ollut mitään eikä hänen työnsä olisi maininnan arvoista.

Noissa Pyhän Hengen sanoissa "... työhön, johon minä olen heidät kutsunut", näyttää olevan muistutus jostakin aikaisemmasta kutsusta. Paavalin kokema muutos perustui kaikesta päätellen kutsuun, jonka hän oli saanut jo Damaskossa, Apt. 9:15. Tällainen ei ole uutta Jumalan valtakunnassa. Ei ole aivan harvinaista, että Jumala uudistaa kutsunsa. Ajatellaan vain Aabrahamia, joka Kaldean Uurista lähdettyään jäi Harraniin, 1. Moos. 11:31, kunnes Herra puhui hänelle uudelleen, tai Joonaa, josta kerrotaan: "Joonalle tuli toistamiseen tämä Herran sana: 'Nouse ja mene...'" Joona 3:1-2.

Meidänkin on tarpeen aika ajoin saada voimakas muistutus alkuperäisestä tehtävästämme. Siitä alkaa lähetystyön uudistus.

Juhlallisesta alustaan ja nimestään huolimatta Paavalin ensimmäinen lähetysmatka oli vielä melko varovainen kosketus apostolille tutun ympäristön ulkopuolelle. Antiokiasta oli matkaa kaupungin satamaan Seleukiaan 25 km ja purjehdusmatka Kyprokselle oli hiukan pitempi kuin laivamatka Helsingistä Tallinnaan (96 km). Suunnilleen samanmittainen purjehdus oli sitten Kyprokselta Vähän Aasian rannikolle, mistä Pergeen oli 15 km, Apt. 13:4 13.

Matkanteon suurimpiin vaikeuksiin kuului ilmeisesti kävelytaival Välimeren rannikolta Taurusvuorten yli Pisidian Antiokiaan, 13:14. Tämä vaikeakulkuinen ja vaarallinenkin tie oli pituudeltaan samaa luokkaa kuin tie Helsingistä Turkuun (160 km). Mutta kun matka jatkui vuoritaipaleen jälkeen Antiokiasta Ikonioniin, 13:51, ja sen jälkeen pikkukaupunkeihin Lystraan ja Derbeen, 13:6, kulku taas sujui helpommin pitkin keisarillista valtatietä Via Sebastea, joka jatkui Tarsoon ja edelleen itään, Apt. 13:14-20.

Sanoin, että tämä matka oli varovainen kosketus Paavalille tutun ympäristön ulkopuolelle. Sellaista ei pidä halveksia. Voi olla viisautta aloittaa siirtyminen uuteen varovaisesti. Suureksi tuota matkaa ei teekään apostolin etäisyys tutusta Kilikian maakunnasta vaan se, että hän totteli Jumalaa. Se on paljon enemmän kuin mihin monilla kuljetuilla kilometreillä ja lukuisten seurakuntien perustamisella voidaan päästä.

2) Evankeliumiin on pitäydyttävä arkikäytännössäkin

Toinen vaihe Paavalin "muuttumisessa" tuntemaksemme kaupunkityöntekijäksi on kuvattu Apt. 15:ssa. Luvussa käsitellään opillisesti keskeistä kysymystä lain ja evankeliumin suhteesta. Enimmäkseen juutalaisista koostuvassa kristillisessä kirkossa oli siihen aikaan paineita vaatia, että kristityksi tulleet vierasmaalaiset oli opetettava noudattamaan Mooseksen lakia niin kuin juutalaisuudesta kääntyneet kristityt tekivät.

Epätietoisuus asiassa johti apostolien kokouksen pitämiseen Jerusalemissa n. v. 48. Kokouksen kulku on kuvattu Apt:n 15 luvussa.

Seuraaviin yksityiskohtiin kannattaa kiinnittää huomiota:

a) Vielä ennen apostolien kokousta Paavali sai Antiokiassa tukea työtoveriltaan Barnabaalta kyseisessä teologisessa kysymyksessä

"Ja Juudeasta tuli sinne muutamia, jotka opettivat veljiä: 'Ellette ympärileikkauta itseänne, niinkuin Mooses on säätänyt, ette voi pelastua.' Kun siitä syntyi riita ja kun Paavali ja Barnabas kiivaasti väittelivät heitä vastaan, niin päätettiin, että Paavalin ja Barnabaan ja muutamien muiden heistä tuli mennä tämän riitakysymyksen tähden apostolien ja vanhinten tykö Jerusalemiin", Apt. 15:1-2.

b) Jerusalemin kokouksessakin Paavali sai tukea mm. Pietarilta, Gal. 2:9. Paavali ja Barnabas saivat vapaasti kertoa, mitä Jumala oli tehnyt ensimmäisen lähetysmatkan aikana, Apt. 15:12. Kokouksen lopussa syntyneessä julkilausumassa Barnabasta (huomaa järjestys!) ja Paavalia nimitettiin rakkaiksi veljiksi, Apt. 15:25.

c) Kokouksen jälkeen alkukirkon käytäntö kuitenkin osoittautui horjuvaksi. Tähän viittaa Galatalaiskirje. Selostettuaan ensin apostolien kokousta, Gal. 2:1 10, Paavali kirjoittaa:

"Mutta kun Keefas tuli Antiokiaan, vastustin minä häntä vasten kasvoja, koska hän oli herättänyt suurta paheksumista. Sillä ennenkuin Jaakobin luota oli tullut muutamia miehiä, oli hän syönyt yhdessä pakanain kanssa; mutta heidän tultuaan hän vetäytyi pois ja pysytteli erillään peläten ympärileikattuja, ja hänen kanssaan lankesivat ulkokultaisuuteen muutkin juutalaiset, niin että heidän ulkokultaisuutensa tempasi mukaansa Barnabaankin. Mutta kun minä näin, etteivät he vaeltaneet suoraan evankeliumin totuuden mukaan..." Gal. 2:11-14.

He eivät "vaeltaneet suoraan evankeliumin totuuden mukaan", sanoo Paavali. Tässä se taas on: tuo taivaallinen valo, jonka kirkkaudesta apostoli kerran oli tullut sokeaksi ja kaatunut maahan ja jonka voimasta hän nyt näki ja seisoi alallaan hyvin yksinäisenäkin.

Valo taivaasta! Miten me sitä tarvitsemmekaan! "Keski ikäiset" ja kristinuskoon tottuneet järjestömme tarvitsevat evankeliumin valon uuden näkemisen. Evankeliumiimme on niin usein sekoittunut paljon ihmistä, paljon ihmisen tekoa ja tekemättä jättämistä, paljon ihmismielipiteiden huomioon ottamista ja ulkokultaisuutta, kaikkea sitä, mitä Paavali Pietarissa vastusti. Me pääsimme kerran irti Rooman kirkon ihmisopeista, mutta me olemme luoneet niiden tilalle omia perinnäissääntöjämme. Kriisi Pietarin kanssa irrotti Paavalin henkisesti myös Barnabaasta. Apt. 15 päättyy apostolin ja Barnabaan riidan ja eron kuvaamiseen, 15:36 41.

Apt. 15 on Apostolien teoissa vedenjakajaluku. Se sisältää viimeisen maininnan Pietarista, 15:11, ja viimeisen maininnan Barnabaasta, 15:39. Jäljelle jää Paavali ja valo taivaasta.

Tällaistenko kokemusten kautta meidän on kuljettava lähetystössä eteenpäin? kyselen itseltäni ja pudistelen päätäni. Kyllä siltä yhä usein näyttää.

3) Jumalan lähetyssuunnitelmiin!

Kolmas vaihe Paavalin tulemisessa meidän tuntemaksemme kaupunkityöntekijäksi on kuvattu Apt. 16. luvussa. Pyhä Henki, 16:6, Jeesuksen Henki, 16:7, muovasi Paavalin toista lähetysmatkaa niin kuin Hän itse tahtoi ja irrotti apostolin lopullisesti vanhoista kuvioista. On ihmeellistä nähdä, miten Antiokiassa äsken niin tiukkana ollut Paavali nyt Pyhän Hengen edessä on kuin sulaa vahaa. Hän kyselee, etsii, taipuu ja suostuu.

Ennen matkaa Paavali oli ehdottanut Barnabaalle, että he lähtisivät takaisin niihin kaupunkeihin, joissa he olivat julistaneet Herran sanaa, Apt. 15:36. Paavalin ajattelemalla tavalla tämä ei toteutunut: "Barnabas otti mukaansa Markuksen ja purjehti Kyproon" , Apt. 15:39. Sitten Paavali uusien työtovereittensa kanssa aikoi mennä Aasiaan, mutta eteen tuli uusi kriisi: Pyhä Henki esti matkan, 16:6. Sitten he yrittivät lähteä Bityniaan, mutta Jeesuksen Henki ei sallinut heidän sitä tehdä", 16:7.

Näiden kuvausten äärellä kyselen jälleen itseltäni: Kestäisivätkö meidän järjestömme tällaisen suunnittelun ja toiminnan kaaoksen, tällaisen Jumalan puuttumisen asioiden kulkuun? Taipuisimmeko me, suostuisimmeko me siihen?

Kaupungista kaupunkiin

Noiden murrosten jälkeen Paavali aloitti sen nopean kulkemisen kaupungista toiseen, josta hän yhä on kuuluisa. Rooman valtakunnan eri osia yhdisti yhteensä noin 400.000 km:n tieverkosto. Jalkaisin liikkeellä oleva matkalainen saattoi kulkea päivässä 25-30 km. Valtakunnan erinomaisista teistä ja hyvistä laivareiteistä tuli nyt apostolille työkaluja ja teiden varsilla olevista kaupungeista hänen työalueitaan. Apt:n perusteella on arvioitu, että Paavali matkoillaan kulki yhteensä noin 16.000 km (R. Hock). Valtaosa tästä kulkemisesta ajoittuu niihin 6-7 vuoteen, jotka apostolilla vielä oli varsinaista työaikaa jäljellä.

Apt. kirjaa Paavalin matkakohteet: Trooas, Filippi sekä (Amfipolin ja Apollonian kautta) Makedonian pääkaupunki Tessalonika, sitten Berea ja Akaian suuret kaupungit Ateena ja Korintto sekä Vähästä Aasiasta Efeso jne. Me tunnemme nuo matkat ja tapahtumat hyvin. Siksi siirrymmekin tässä niiden loppupuolelle.

Joskus kolmannen lähetysmatkansa aikana Paavali kirjoitti roomalaisille yhteenvedon siihenastisesta toiminnastaan:

"Jerusalemista ja sen ympäristöstä alkaen Illyrikoniin saakka olen suorittanut Kristuksen evankeliumin julistamisen... koska minulla nyt ei enää ole tilaa näissä paikkakunnissa... niin minä, milloin Hispaniaan matkustan, tulen luoksenne, sillä minä toivon sieltä kautta matkustaessani näkeväni teidät ja teidän avullanne pääseväni sinne..." Room. 15:19, 23-24.

Näissä jakeissa apostoli kokoaa siihenastisen työnsä tulokset yhteen ja kertoo tulevaisuudensuunnitelmistaan. Hänen ajatuksenkulkunsa on seuraava: 1) Koska työ on tehty Rooman itärajalta "Illyrikoniin saakka", 2) koska evankeliumia jo on julistettu siitä länteen sijaitsevassa Italiassa ja 3) koska Paavali piti kunnia-asiana olla julistamatta evankeliumia sellaisilla alueilla, missä sitä jo oli julistettu niin 4) apostolin oli siirryttävä Italiasta länteen oleville alueille.

Se, mikä monia on hämmästyttänyt, on apostolin esittämä väite, että hän on suorittanut loppuun Kristuksen evankeliumin julistamisen Jerusalemista Illyriaan. Tätä on ollut vaikea käsittää, koska Paavali ei tietojemme mukaan ollut käynyt tämän maanteitse 3500 km:n mittaisen alueen kaikilla paikkakunnilla ja koska monet hänen kulkureittiensä varrelle helminauhana syntyneistä seurakunnista olivat kooltaan vielä pieniä ja lisäksi jotkut niistä olivat suurissa hengellisissä vaikeuksissa. Jakeessa 23 hän kuitenkin kertoo roomalaisille, ettei hänellä "enää ole tilaa näissä paikkakunnissa" ja tällä perusteella hän siis pyrki Rooman kautta Espanjaan.

Tätä roomalaiskirjeen kohtaa on kutsuttu "Välimeren mittaiseksi suureksi liioitteluksi" (Jülicher). Liioittelun sijasta tässä kuitenkin paljastuu Paavalin suuri usko evankeliumin voimaan. Paavalille evankeliumi on kuin tuli kuivassa heinikossa. Se leviää oikealle ja vasemmalle siitä, mihin se on sytytetty (Harnack). Kun viskelet tulta sinne tänne heinikossa, se leviää olemuksensa tähden syttymispaikoista eri suuntiin ja polttaa nekin alueet, jotka ovat jääneet syttymispaikkojen väliin.

Kristuksen evankeliumin leviämisluonteen tähden jokainen pienikin seurakunta merkitsi pelastussanoman tuloa myös seurakuntaa ympäröivälle alueelle. Paavali uskoi evankeliuminsa voimaan. Evankeliumin vieminen Filippiin ja Tessalonikaan merkitsi evankeliumin luonteen takia pelastussanoman viemistä koko Makedoniaan. Evankeliumin vieminen Korintoon merkitsi sen viemistä koko Akaian maakuntaan. Evankeliumin julistus Efesossa merkitsi evankeliumin viemistä koko Aasiaan. Jossakin vaiheessa Paavali lienee käynyt Makedonian pohjoispuolellakin, koska hän mainitsee julistaneensa evankeliumia Illyriassa eli nykyisessä Dalmatiassa saakka.

Evankeliumin luonteen tähden apostoli näki, että hänen tehtävänsä Itä-Roomassa oli loppuun suoritettu. Luottamus evankeliumiin antoi hänelle mahdollisuuden jatkaa matkaansa Espanjaan.

*****

Kun Paavali lopulta tuli Roomaan, 28:16, hänen siipensä oli leikattu ja hänen suunnitelmansa olivat (jälleen) särkyneet. Hän tuli kaupunkiin vankina. Apostolien teotkin päättyvät emmekä varmuudella tiedä, miten Paavalin lopulta kävi. mutta kaksi asiaa jää evääksemme, kun me nyt nostamme apostolin manttelin, niin kuin hän kerran nosti Stefanuksen manttelin ja jatkaakseen siitä, mihin Stefanus oli päättänyt. Luukas kirjoittaa:

'Kun tulimme Roomaan, sallittiin Paavalin asua erikseen häntä vartioivan sotamiehen kanssa", 28:16.

Ja lopuksi: Paavali "julisti Jumalan valtakuntaa ja opetti Herran Jeesuksen Kristuksen tuntemista kaikella rohkeudella, kenenkään estämättä", 28:31.

"Sotamiehen kanssa... kaikella rohkeudella." Sellaista se oli ja sellaisena se on pysynyt. Lähetystö, johon Herran Sana ja Henki meitä kutsuu.